Emme tiedä, mihin suuntaan ilmastonmuutos, väestönkasvu tai merien tuhoutuminen tulee maapallon viemään, sillä historia ei tarjoa näille ongelmille suoraa vastinetta. Eräästä ongelmasta tiedämme kuitenkin paljon: se on velka.
Helmikuussa 1953 lainoittajamaiden hallitukset kokoontuivat Lontooseen pohtimaan sotien runteleman Saksan velkoja. Velat olivat suuruudeltaan 29,7 miljardia silloista Saksan markkaan, ja vastasivat 21 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä on nykystandardeilla vähän.
Kreikka, Irlanti ja muut velkojamaat päättivät armahtaa Saksaa mitätöimällä noin puolet maan julkisesta ja yksityisestä velasta. Sijoittajat kärsivät tappioita, mutta markkinat eivät tästä päätöksestä seonneet. Käynnistyi Saksan talousihme, joka veti koko Eurooppaa vuosikymmenien nousuun.
Saksalle annettuja velkahelpotuksia ei sidottu tiukkaan vyönkiristyspolitiikkaan Se olisi ollut lamaoloissa typerää, kuten ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksien aiheuttamasta lama ja sitä seurannut Saksan radikalisoituminen oli opettanut.
Velkahelpotuksiin liitettiin tulevien maksuvaikeuksien varalta sovittelumekanismi. Lisäksi Saksalle myönnettiin oikeus pidättäytyä tilapäisesti maksamasta velanhoitokuluja, jos maan kauppatase painuisi alijäämäiseksi.
Tällä pykälällä lainoittajamaat sitoutuivat käytännössä siihen, että ne ostaisivat Saksasta enemmän tuotteita kuin sinne myyvät. Näin velkoja ei tarvinnut maksaa kallisarvoisilla valuuttavarannoilla tai uudella velalla. Saksan markan sallittiin devalvoitua viennin tukemiseksi. Sopimus kattoi kaikki yksityisen ja julkisen puolen velat.
Eurooppalaiset poliitikot ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat tehneet Kreikassa, Irlannissa ja pian Portugalissa lähes kaiken päinvastoin kuin vuonna 1953.
Velkoja ei haluta neuvotella uudelleen, lamaa syvennetään leikkauksilla silloin kun pitäisi elvyttää, velkojen maksulle välttämättömän viennin edellytykset unohdetaan täysin. Velkasaneerauksesta maalaillaan uhkakuvia, joiden tueksi ei löydy konkretiaa.
Tätä kyykytyspolitiikkaa on kokeiltu paitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, myös kehitysmaissa jo 30 vuoden ajan. IMF:n johdolla ajetut talousehdot ovat pitäneet niistä riippuvaisimmat, köyhimmät maat hitaan talouskasvun ja köyhyyden tiellä.
Kriisimaat on päästettävä julkiseen ja avoimeen velkasaneeraukseen. Sijoitustoimintaan liittyy aina riskejä, joiden on näiden valtioiden velkakirjojen osalta annettava nyt realisoitua.
Helmikuussa 1953 lainoittajamaiden hallitukset kokoontuivat Lontooseen pohtimaan sotien runteleman Saksan velkoja. Velat olivat suuruudeltaan 29,7 miljardia silloista Saksan markkaan, ja vastasivat 21 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä on nykystandardeilla vähän.
Kreikka, Irlanti ja muut velkojamaat päättivät armahtaa Saksaa mitätöimällä noin puolet maan julkisesta ja yksityisestä velasta. Sijoittajat kärsivät tappioita, mutta markkinat eivät tästä päätöksestä seonneet. Käynnistyi Saksan talousihme, joka veti koko Eurooppaa vuosikymmenien nousuun.
Saksalle annettuja velkahelpotuksia ei sidottu tiukkaan vyönkiristyspolitiikkaan Se olisi ollut lamaoloissa typerää, kuten ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksien aiheuttamasta lama ja sitä seurannut Saksan radikalisoituminen oli opettanut.
Velkahelpotuksiin liitettiin tulevien maksuvaikeuksien varalta sovittelumekanismi. Lisäksi Saksalle myönnettiin oikeus pidättäytyä tilapäisesti maksamasta velanhoitokuluja, jos maan kauppatase painuisi alijäämäiseksi.
Tällä pykälällä lainoittajamaat sitoutuivat käytännössä siihen, että ne ostaisivat Saksasta enemmän tuotteita kuin sinne myyvät. Näin velkoja ei tarvinnut maksaa kallisarvoisilla valuuttavarannoilla tai uudella velalla. Saksan markan sallittiin devalvoitua viennin tukemiseksi. Sopimus kattoi kaikki yksityisen ja julkisen puolen velat.
Eurooppalaiset poliitikot ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat tehneet Kreikassa, Irlannissa ja pian Portugalissa lähes kaiken päinvastoin kuin vuonna 1953.
Velkoja ei haluta neuvotella uudelleen, lamaa syvennetään leikkauksilla silloin kun pitäisi elvyttää, velkojen maksulle välttämättömän viennin edellytykset unohdetaan täysin. Velkasaneerauksesta maalaillaan uhkakuvia, joiden tueksi ei löydy konkretiaa.
Tätä kyykytyspolitiikkaa on kokeiltu paitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, myös kehitysmaissa jo 30 vuoden ajan. IMF:n johdolla ajetut talousehdot ovat pitäneet niistä riippuvaisimmat, köyhimmät maat hitaan talouskasvun ja köyhyyden tiellä.
Kriisimaat on päästettävä julkiseen ja avoimeen velkasaneeraukseen. Sijoitustoimintaan liittyy aina riskejä, joiden on näiden valtioiden velkakirjojen osalta annettava nyt realisoitua.
Matti Ylönen on vapaa kirjoittaja. Kyseinen teksti on julkaistu aiemmin Kansan uutisten Viikkolehdessä 29.4.2011.
