Suomea pidetään usein vastuullisena toimijana ulko- ja kehityspolitiikassa. Tämä näkemys on kuitenkin suurelta osin virheellinen. Parhaiten tunnettu esimerkki on Suomen kehitysyhteistyömäärärahojen pienuus: Suomi ei ole oikeastaan koskaan päässyt YK:n suositukseen ja 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Rahamäärien lisäksi myös kehityspolitiikan sisällössä on parantamisen varaa. Erinomaisena esimerkkinä tästä toimii Suomen politiikka kehitysmaiden velkaongelman ratkaisemiseksi.
Tällä hetkellä toteutettavassa Vanhasen II hallituksen ohjelmassa kehitysmaiden velka toki mainitaan toteamalla, että ”hallitus osallistuu aktiivisesti kansainväliseen keskusteluun innovatiivisista rahoitusmekanismeista sekä kehitysmaiden velkojen anteeksianto-ohjelmiin.”
Käytännössä kyseinen kohta tosin tarkoittaa vastuun siirtoa Suomelta kansainvälisille rahoituslaitoksille eli lähinnä Maailmanpankille ja Kansainväliselle valuuttarahastolle. Siten Suomi on täysillä mukana näiden instituutioiden velkapolitiikassa, jota kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet vuosikaudet ja joka on osa Sanna Marinin tässä blogissa kuvaamaa globalisaatiomallia. Surullista on, että sama lausahdus on päätynyt myös joidenkin suomalaisten kehityskysymyksiin keskittyvien kansalaisjärjestöjen vaaliteeseihin.
Se, mitä Suomen tulisi tehdä, voisi noudatella esimerkiksi Norjan esimerkkiä. Vaikka Norjankin politiikassa riittää parannettavaa, maa on viime vuosina toiminut käytännössä yksin monella kansainvälisellä areenalla uudenlaisen velkapolitiikan luomiseksi.
Ensinnäkin Norja on yksipuolisesti mitätöinyt epäoikeutetuksi katsomiaan velkoja. Maa tuki 70- ja 80-luvuilla telakkateollisuuttaan kampanjassa, jossa tarpeettomia valtamerilaivoja vietiin kehitysmaihin. Kampanjan tavoitteena oli tukea norjalaista telakkateollisuutta – samalla tosin kehitysmaat velkaantuivat pahasti hyötymättä kampanjasta millään tavalla. Toiseksi Norja on päättänyt käydä läpi kaikki velkansa ja tutkia, mitkä niistä ovat epäoikeutettuja. Kolmanneksi Norja on aktiivisesti ajanut kuten vastuullisempia rahoitus- ja velkojen sovittelutapoja
Yksi selkeimmistä ja helpoimmin ratkaistavista Suomen toiminnan epäkohdista on niin kutsuttu Proyecto Finlandia -tapaus, jonka ympärille Changemakerin 5.3.2011 lanseerattava Velan vangit -kampanja keskittyy.
Samansuuntaisesti kuin Norja pari vuosikymmentä aikaisemmin Suomi tuki kehitysyhteistyömäärärahoista maksettavalla korkotukiluotolla sairaalalaitevientiä Costa Ricaan. Ulkoasiainministeriön teettämissä etukäteisselvityksissä hanke kyseenalaistettiin. Tarkoituksena oli viedä huippukehittynyttä sairaalalaiteteknologiaa maahan, jossa tarvetta olisi ollut enemmän perustarvikkeille. Esitetyistä varauksista piittaamatta hanke vietiin läpi suunnitellusti, ja suuri osa sairaalalaitteista päätyi käyttämättöminä costaricalaisiin varastoihin.
Vaikka Suomen valtio ei ole ollut osallinen hankkeeseen liittyvässä korruptiossa ja vaikka osa laitteista on selkeästi osoittautunut tarpeellisiksi, Suomi on selvästi toiminut hankkeessa väärin. Suomessa tiedettiin jo suunnitteluvaiheessa, että kaikki laitteet eivät ole tarpeellisia. Siten voidaan kysyä, oliko hankkeen tavoitteena kehitysyhteistyötavoitteiden vastaisesti ainoastaan kotimaisen teollisuuden tukeminen. Käytännössä hankkeesta on aiheutunut Costa Ricalle velka, josta ottamisesta maan asukkaat eivät ole hyötyneet. He veronmaksajina joutuvat kuitenkin maksamaan velkaa Suomelle takaisin.
Changemakerin vaatimukset velan mitätöimisestä ja siitä, että Suomi myöntää olevansa osaltaan vastuullinen hankkeen epäonnistumisesta, olisivat oiva askel kohti vastuullisempaa kehityspolitiikkaa. Sen lisäksi, että vaatimusten toteuttaminen parantaisi Suomen mainetta ja tukisi esimerkiksi turvallisuusneuvostokampanjaa, se olisi tärkeä teko oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
FM, YTM Aleksi Räsänen on ympäristötieteen jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Aleksi on ollut mukana käynnistämässä Changemakerin velkatoimintaa ja toimi velkakampanjavastaavana vuonna 2010.
