Teppo Eskelinen: Pyydän vain johdonmukaisuutta

Käytännössä kaikilla valtioilla on velkaa. Tässä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin, tilanteessa jossa taloudessa on käyttämättömiä resursseja, lainan ottaminen on täysin järkevää. 

Valtionvelka ei myöskään ole velkaa, jonka takaisinmaksu olisi kenenkään vakavasti ottama tavoite, muuten kuin retorisessa mielessä. Valtionvelan määrää pikemmin optimoidaan. Tavoitteena on saada pidettyä se tasolla, jolla epäluottamus valtiota kohtaan ei kasva markkinoilla niin suureksi, että kyseisen valtion velkaan sisältyvää riskiä heijastelevat korot nousisivat liian korkealle.

Jos näin käy, velan uudelleenrahoittaminen käy kalliiksi ja seurauksena saattaa olla velkaloukku, tilanne, jossa valtio ei selviä velkasitoumuksistaan.

Kiinnostava kysymys on se, mitä tapahtuu silloin kun velkaloukkuun joudutaan. Ottaen huomioon, että tällaisia tilanteita on koettu ainakin 1700-luvulta lähtien, luulisi että maailmanjärjestelmässä olisi jo kauan sitten luotu jonkinlaiset säännöt tai toimintaperiaatteet tilanteen varalle.

Onhan huomattavasti vähäpätöisiimpin ongelmiinkin olemassa kansainvälisiä sääntöjä. Ja onhan yritysten ja yksityishenkilöiden maksukyvyttömyysmenettely jokaisen sivistyneenä itseään pitävän yhteiskunnan perustaa. Yritysten konkurssilainsäädäntöä on jopa pidetty nykyisen talousjärjestelmän kehityksen keskeisenä ehtona.

Näin ei kuitenkaan ole. Valtioiden kohdalla ei ole olemassa minkäänlaista yleisesti hyväksyttyä kehikkoa näiden tilanteiden varalle.

Kun joutuu velkaloukkuun, voidaan toki yrittää monenlaisia keinoja. Voidaan vaikkapa leikkiä että kyseessä on vain kassavirtaongelma. Näin kehitysmaiden velkakriisiä ratkottiin 1980-luvulla. Yleisin tapa on tehdä jonkinlaisia velkajärjestelyjä. Se tarkoittaa pidennettyjä maksuaikatauluja, velkojen laittamista maksujärjestykseen, ja joidenkin maksujen jäädyttämistä kokonaan.

Lopulta kaikki on kuitenkin velkojan käsissä. Velkoja voi olla armollinen tai olla olematta. Käytännössä mikäli asiaan liittyy poliittinen intressi, armoa on helpompi saada.

Varsin rikkaan ja kohtuullisesti velkaantuneen Saksan velat mitätöitiin 1950-luvulla (natsismin pelko). Myöskin eurooppalaisen Puolan velat mitätöitiin 1980-luvulla (Solidaarisuushallituksen tukeminen ja kommunismin vastustus). Afrikkalaiseksi maaksi vauraan Egyptin velat mitätöitiin 1990-luvulla (ainoana arabimaana tuki Persianlahden sotaa).

Todella köyhillä ja raskaasti velkaantuneilla ei ole tällaisia poliittisia pelimerkkejä. Siksi heidän annetaan kuolla. Nimittäin toisin kuin meilläpäin, köyhissä ja trooppisissa paikoissa julkisesti rahoitettujen maksuttomien peruspalveluiden puute voi todella olla tappava syndrooma.

Kansainvälinen liike köyhimpien maiden velkojen mitätöimiseksi on pitänyt jo kauan esillä ”sietämättömien velkojen” käsitettä. Ajatus on, että kaikki velka ei voi olla lainaa ottaneen valtion vastuulla – myös lainan antajalla täytyy olla vastuuta rahoituspäätöksistään. Esimerkiksi diktaattorien henkilökohtaiseen kulutukseensa ottama velka on sietämätöntä velkaa.

Kun Islanti romahti Icesaven ja muiden pankkien tultua kykenemättömiksi hoitamaan vastuitaan, monet sanoivat että Islannin velka on sietämätöntä. Ja että islantilaisia ei voi rankaista kollektiivisesti pankkien virheistä.

Tämä on sinänsä aivan totta. Ja siksi samaa pahemmassa mittakaavassa vuosikymmeniä kokeneet Afrikan maat voivat vaan pyytää jälleen uuden esimerkin saattelemana sitä, mitä maailmassa näyttää olevan vaikeinta saada: johdonmukaisuutta. Pelkkä johdonmukaisuus toisi toivoa sadoille miljoonille ihmisille.

Velan kohdalla tämä tarkoittaisi kansainvälisen velkasovittelujärjestelmän luomista, jossa maiden kohtalon ratkaisisivat kaikille samat säännöt eikä paljas valta.

Kirjoittaja Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija.